Lupasin viimeksi jatkaa rumien puhumista relativismin muodossa mutta jääköön se hieman tuonnemmaksi. Pohtiessani länsimaisen ajattelun historiaa olen huomannut sen noudattavan samanlaista heiluriliikettä ääripäiden välillä kuin oikeastaan kaikki muukin niin ihmisen yksityiselämässä kuin yhteiskunnassa yleisemminkin. Vaikuttaa siltä – eikä se mikään uutinen kellekään ole – että tämä meidän kokemamme todellisuus on luonteeltaan sellainen, että se on viritetty vastakohtaisuuksien muodostamiksi jännitteiksi ja että näiden vastakohtien tasapainon voi löytää oikeastaan vain oivaltamalla, toisin sanoen ajatuksissa tai mielessä.
Länsimaisen ajattelun historia näyttää toistavan tätä vastakohtien välillä tapahtuvaa heiluriliikettä saavuttamatta ilmaisussaan sen suurempaa vastakkaisuuksien keskinäistä tasapainoa tai paremminkin vastakkaisuuksien samanaikaisen olemassaolon hyväksymistä. Länsimaiselle ajattelulle tuntuu olevan jotenkin vierasta ajatella, että toisilleen vastakkaiset seikat voisivat olla a) yhtäaikaa olemassa, b) samanarvoisia. Meillä vaikuttaa olevan kovin suuri tarve poistaa kaikki ristiriidat, eritoten loogiset ristiriidat ajattelustamme.
Länsimaisen ajattelun heiluriliike tapahtuu idealismin ja empirismin välillä, jotka muodostavat sen vastakohtaparin, jonka jännitteessä koko länsimainen ajattelu on muotoutunut. Idealismin mukaan ihmisen ajatukset, mieli ja tietoisuus ovat todellisuuden reaalisia tekijöitä empirismin puolestaan pitäessä reaalisena sitä, mikä on aistein havaittavissa ja/tai mitattavissa. Vaikka länsimaisen ajattelun historiassa sekä idealismilla, empirismillä että niiden yhdistelmillä on monia vivahteita, näiden kahden näkemyksen välisestä kissanhännänvedosta – aineettoman ja aineellisen tärkeysjärjestyksestä – on oikeastaan koko länsimainen filosofia syntynyt muutamaa virkistävää poikkeusta lukuunottamatta.
Olen aina ollut viehättynyt taolaisesta maailmankatsomuksesta, joka suoraan tunnustaa, että tämä todellisuus on pohjimmiltaan vastakkaisista voimista rakentunut, ja joka ei yritäkään väittää, että vastapareista toinen – esimerkiksi idealismi tai empirismi – olisi jotenkin toista parempi. Samankaltainen vastakohtaisuuksien yhtäaikaisen olemassaolon tunnustaminen kiteytyy myös esimerkiksi Herakleitoksen (noin 535–475 eaa.) ajattelussa, joka on eräs näistä virkistävistä poikkeuksista länsimaisessa filosofiassa. Tosin hän eli jo ennen sitä aikaa, jolloin nykyisen kaltaisen länsimaisen ajattelun katsotaan varsinaisesti saaneen alkunsa.
Herakleitokselta on jäänyt jälkeen joukko toisten kirjaamia, meidän aikaamme kulkeneita lausahduksia, fragmentteja, jotka kuvaavat koetun todellisuutemme itsessään ristiriitaista luonnetta:
”Se mikä on vastakkaista yhdistyy, ja hienoin keskinäinen sovittautuminen syntyy vastakkaisista suunnista; kaikki saa alkunsa riidasta.”
”Ihmiset eivät tiedä, että ristiriita on sovussa itsessään. Kyse on vastakkaisten jännitteiden keskinäisestä sovittautumisesta, kuten lyyrassa ja sen jousessa.”
”Tie ylös ja alas on yksi ja sama.”
(Suuntaa-antavat käännökset englannista minun.)
Herakleitoksen ajattelun varsinaisessa keskiössä ei kuitenkaan ole tässä maailmassa ilmenevä ristiriitaisuus, jota edellä olevat fragmentit osuvasti kuvaavat, vaan se sopusointu, joka vastakohdista yhdessä syntyy, kun molempien samanaikainen ja (näennäisesti) ristiriitainen olemassaolo tunnustetaan. Tällainen kokonaisvaltainen todellisuuden hahmottaminen on sangen harvinaista länsimaisessa filosofiassa.
Länsimaisessa ajattelussa heiluri siis heilahtelee idealismin ja empirismin välillä. Kaikki alkoi jo kauan sitten – kuten useimmat koulunsa käyneet tietävät – ja tiivistyi Platonin (42? – 348/7 eaa.) ja hänen oppilaansa Aristoteleen (384–322 eaa.) näkemyseroissa. Mutkat oikaisten ilmaistuna Platon oli sitä mieltä, että todellinen todellisuus on mielessä, ideoina, ja Aristoteles taas sitä mieltä, että todellisuuden tavoittaa parhaiten aistihavainnoin, ulkoista maailmaa tutkimalla. Platonin ajattelua tavataan näin kutsua idealismiksi ja Aristoteleen ajattelua empirismiksi.
René Descartes (1596–1650), eräs ensimmäisiä moderneja filosofeja, joutui mahdottoman ongelman eteen yrittäessään sovittaa yhteen idealismia ja empirismiä eli aineetonta ja aineellista, toisin sanoen käsitystä mielestä ja ruumiista, ja viimeistään Descartesista lähtien nämä kaksi tulkintaa todellisuudesta erkaantuivat länsimaisessa ajattelussa toisistaan niin, että niiden yhteensovittaminen tuntuu edelleen olevan lähes mahdotonta. On kuin meidän olisi pakko valita niistä vain toinen. Idealismi ja empirismi vaikuttavat niin yhteensovittamattomilta siksi, ettemme tunne mitään mekanismia, jolla aineeton voisi vaikuttaa aineelliseen. Miten aineeton ajatus voisi vaikuttaa esimerkiksi aivokemiallisiin prosesseihin?
Lienee niin, että juuri edellä mainitusta syystä olemme valinneet aineellisen länsimaisen todellisuuskäsityksemme lähtökohdaksi, sillä onhan sitä nyt totta vie helpompi tutkia ja tarkastella aistittavia ja mitattavissa olevia asioita kuin olettaa toinen toistaan oudompia aineettomia olioita, olentoja ja substansseja, joita ei voi edes punnita! Länsimaiselle ajattelulle, joka sietää huonosti ristiriitaisuuksia ja joka perustuu mieluummin joko–tai- kuin sekä–että-asetteluun, on luonnollisempaa valita vaihtoehdoista se, joka vaikuttaa sisältävän vähemmän mystisiä elementtejä. (Tosin aineellinen se vasta mystistä onkin, kuten nykyfysiikka osoittaa.)
Vastakohtaparin toiseen puoleen keskittyminen ei kuitenkaan kadota toista puolta mihinkään. Todellisuuden idealistinen ja aineeton puoli on olemassa edelleen ja aiheuttaa meille suurta päänvaivaa esimerkiksi tietoisuuden synnyn ja ensimmäisen persoonan kokemuksen ymmärtämisen myötä.
Heilahtaako heiluri pian taas idealismin suuntaan? Ja jos heilahtaa, ratkaiseeko sekään mitään? Onko länsimaisen ajatteluheilurin ikuisena kohtalona heilahdella vuoroin idealismin ja vuoroin empirismin suuntaan? Mikäli emme ole pystyneet ratkaisemaan edes 2500 vuodessa sitä, kumpi näistä kahdesta on oikeampi tulkinta todellisuudesta, olisiko meidän syytä korjata koko ajattelumme perustaa? Mitä meidän kulttuurillemme tapahtuisi, jos nämä kaksi, idealismi ja empirismi, aineeton ja aineellinen, nähtäisiin toisistaan erottamattomina ja toisiaan täydentävinä todellisuuden aspekteina? Olisiko meidän syytä jo vähitellen todeta, että kun kyseessä ovat perimmäiset todellisuuden luonnetta koskevat kysymykset, joko–tai-ajattelu ei kykene niitä ratkaisemaan? Ehkä länsimaisen ajattelun suurin tulevaisuuden haaste onkin selvittää, pääsisimmekö lähemmäs näiden kysymysten ratkaisemista sekä–että-ajattelua kehittämällä. Ehkä Herakleitos ei ollutkaan mikään hämäräperäinen mystikko vaan paljon viisaampi kuin kuvittelemmekaan.
Kirjoita ensimmäinen kommentti