Itsenäisen ajattelun anatomiaa

Toimiessani aiemmin työkseni itsetuntemusasioiden parissa pidin aina kahta seikkaa itsensä tuntemisen kannalta olennaisimpina, nimittäin itsenäistä ajattelua ja kykyä nauraa itselleen. Näistä kahdesta itselleen nauramisen taito lienee yksiselitteisempi, joten käsitellään se nopeasti ensin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan, liiallinen vakavuus itsensä ja eritoten omien käsitystensä suhteen estää tehokkaasti omien käsitysten ja ymmärryksen muutoksen, ja mitäpä muuta itsetuntemuksessa edistyminen olisi kuin jatkuvaa irti päästämistä kaikesta siitä, minkä kuvittelee tietävänsä ja missä kuvittelee olevansa oikeassa? Näin kaikki itsetuntemus alkaa siitä, että oppii olemaan ottamatta itseään niin hemmetin vakavasti.

Hypättyäni viime vuosiksi akateemiseen maailmaan – missä sivumennen sanoen olen viihtynyt erinomaisen hyvin – ja tehtyäni opinnäytetyöni nimenomaan tieteellistä maailmankuvaa koskien olen saanut myös todeta, että ei-niin-vakavasti-itsensä-ottaminen istuu toisinaan valitettavan huonosti tieteen tekoon ja tiedeyhteisön sosiaalisiin toimintatapoihin, kenties siksi, että tiedeyhteisö perustuu nimenomaan asiantuntijuuteen, toisin sanoen vakavasti otettaviin käsityksiin jostakin asiasta. Kysymys tiedosta ja varmuudesta – totuudesta nyt puhumattakaan – on eräs kaikkien aikojen kimuranteimmista filosofisista kysymyksistä, joten siihen nähden joutuu joskus lähinnä hämmentymään ja suorastaan tuntemaan myötähäpeää nähdessään, miten varmana monet tunnetutkin tieteentekijät pitävät omaa tietoaan ja käsitystään todellisuudesta. Mutta palaan varmasti tähän monipolviseen lempiaiheeseeni tiedon olemuksesta myöhemmissä kirjoituksissani, enkä vähiten siksi, että se sivuaa niin olennaisesti tekeillä olevan väitöskirjani aihetta. 

Jos itselleen nauraminen onkin mielestäni edelleen kaiken itsetuntemuksen alkupiste, sen sijaan se, mitä kutsun itsenäiseksi ajatteluksi, ei olekaan aivan niin yksiselitteistä kuin mitä olin kuvitellut. Termi on nimittäin viimeaikaisten tapahtumien perusteella osoittautunut käytännön merkitykseltään varsin arvaamattomaksi. Mainiossa Hesarin kirjoituksessaan ”Ihmiselämän syvällisten kysymysten pohtiminen on valunut filosofeilta self help -kirjoihin ja luonnontieteisiin” 6.2.2021 Jussi Ahlroth sivuaa samaa asiaa, jota olen itsekin kuluneen vuoden aikana paljon pohtinut: vaikuttaa siltä, että moni kuvittelee itsenäisen ajattelun merkitsevän sitä, että muodostaa oman mielipiteensä jostakin asiasta esimerkiksi katselemalla muutaman YouTube-videon tai seuraamalla jonkun äänekkään toisinajattelijan postauksia tai blogeja tai olemalla kaikkea sitä vastaan, mitä mediassa esitetään.

”Lasten leluja ihmisten mielipiteet”, oletetaan antiikin filosofi Herakleitoksen todenneen, enkä voisi olla enempää samalla kannalla. Mielipide ei itsessään tietenkään takaa, että sen muodostamisen tukena olisi sen suurempaa ajattelua. Kuka tahansa meistä kykenee muodostamaan mielipiteen lähes mistä tahansa – ainakin katsottuaan sen vertauskuvallisen ja meemiintyneen ”yhden YouTube-videon” tai ”tekemällä omaa tutkimusta”. Mielipiteitä on helppo tuottaa, sillä niihin tarvitsee vain nimeksi tietoa ja ymmärrystä, eikä niidenkään tarvitse perustua mihinkään todelliseen.

Erityisesti viime aikoina esillä ja jonkinlaisessa suosiossa olleet salaliittoteoriat ovat tästä erinomainen esimerkki. Niiden voimanlähteenähän ovat nimenomaan sellaiset väittämät, jotka ehkä kuulostavat jännittäviltä ja mukaansatempaavilta mutta joita ei voi mitenkään todentaa tai tarkistaa. Tietenkin joku voi halutessaan olla sitä mieltä, että Bill Gates suunnittelee mikrosirujen asentamista ihmisiin joukkorokotusten avulla ja että tähän päämäärään pääsemiseksi meillä on tällainen pieni tahallaan aiheutettu koepandemia meneillään; siis nimenomaan olla sitä mieltä. Mielipide säilyy mielipiteenä täsmälleen niin pitkään, kun sille ei esitetä sellaisia perusteluja, jotka voidaan objektiivisesti todentaa. Tämä tosiseikka on tietoteoreettisesti kuitenkin sangen mutkikas, ja siihen tiivistyy oikeastaan koko itsenäisen ajattelun ongelman ydin, sillä eräs itsenäisen ajattelun kulmakivistä – joskaan ei missään nimessä sen ainoa kriteeri tai lähde – on subjektiivinen kokemus. Ja kun puhutaan subjektiivisuudesta, eritoten tieteellä menee helposti sormi suuhun, sillä tieteellisellä maailmankuvalla on hankaluuksia sulattaa itseensä kaikki sellainen, mikä ei ole objektiivisesti todennettavissa. 

Onkin hyvä kysymys, miten suuri osa ihmisen elämästä koostuu nimenomaan sellaisista kokemuksellisista asioista, jotka eivät ole objektiivisesti todennettavissa mutta jotka siitä huolimatta tai kenties juuri siksi ovat yksilölle olennaisen tärkeitä oman elämän merkityksien ja henkilökohtaisen todellisuuskäsityksen muodostamisessa. Voidaan perustellusti väittää, että ihmisen eletty elämä koostuu nimenomaan subjektiivisten kokemusten ketjusta ja että niin objektiivisesti todennettavat seikat kuin täysin subjektiivisetkin seikat saavat yksilön kohdalla merkityksensä juuri subjektiivisen kokemuksen kautta. Esimerkiksi kokemus painovoimasta, joka nyt lienee aika hyvä esimerkki objektiivisesti todennettavasta seikasta, on erilainen harjaantuneelle tanssijalle kuin liikkumista vieroksuvalle sohvaperunalle, ja tämän subjektiivisen kokemuksen myötä myös painovoimalle syntyy näille kahdelle ihmiselle erilainen merkitys. Ehkä painovoima on tanssijalle tanssin liikkeen mahdollistava ihmeellinen taikavoima kun sohvaperunalle se merkitsee lähes ylitsepääsemätöntä kitkavoimaa. Tutkimmepa miten syvällisesti tahansa painovoiman fysikaalista olemusta, emme pääse rahtuakaan lähemmäs sitä, millaisena kukin meistä sen elämässään kokee. Tämä muuten pätee aika moneen muuhunkin asiaan.

Kokemus ei kuitenkaan ole sama asia kuin mielipide, vaikka molemmat ovatkin subjektiivisia seikkoja. Kokemuksen perusteella tosin voi muodostaa myös mielipiteitä. Otetaan esimerkki. Jollakulla on kokemus merkityksellisestä ja todentuntuisesta unesta, jossa hän tapasi hiljattain kuolleen ystävänsä. Tämä on subjektiivinen kokemus, jota ei voi suoraan eli objektiivisesti jakaa kenenkään kanssa vaan ainoastaan välillisesti, kertomuksen kautta. Kokemus itsessään on unennäkijälle aito, mutta se, miten se vaikuttaa hänen käsitykseensä todellisuudesta on täysin subjektiivista, eli mielipide. Jos yhden (tai useammankin) edellä mainitun kaltaisen oman kokemuksen perusteella ryntää turuille ja toreille kailottamaan, että ”kuoleman jälkeen on kuin onkin elämää, minä tiedän sen nyt”, oikoo aika monta mutkaa matkalla subjektiivisesta kokemuksesta yleistettävään, objektiiviseen tietoon. Jotta jokin kokemus muuttuisi puhtaasti subjektiivisesta edes auttavasti objektiiviseksi, täytyy tietenkin tarkastella, onko muillakin samankaltaisia kokemuksia. Mutta riittääkö useammankaan ihmisen samankaltainen kokemus jonkin seikan julistamiseksi objektiivisesti ”todelliseksi”, jos kuitenkaan kaikilla ei samanlaisia kokemuksia ole? Toisin sanoen, mikä määrä yhteen koottuja anekdootteja eli yksittäistapauksia riittää objektiivisen tiedon muodostamiseen? Tämä on varsin mielenkiintoinen kysymys, josta kirjoittanen myöhemmin erikseen.

Mutta miten tämä kaikki liittyy itsenäiseen ajatteluun? Siten, että arkielämässämme meiltä menevät helposti sekaisin ajatteleminen, mielipiteet ja kokeminen. Kokeminen ei ole ajattelemista, vaikka ajatteleminen onkin kokemus, ja kuten jo totesin, mielipiteenkään taustalla ei välttämättä ole ajattelua. Jos joku kokee, että ”kylläpä nämä salaliittoteorian ainekset tuntuvat osuvilta ja selittävät monta asiaa”, se on vasta ajatus muttei vielä ajattelua. Näin on erotettava toisistaan myös ajatus ja ajatteleminen. Ajatuksia voi kyllä syntyä kokemusten myötä ja täysin spontaanistikin, kuten kaikki tiedämme, mutta ajatuksen syntyminen ei merkitse vielä ajattelemista. Ajatukset ovat irrallisia mielen tuotteita, kun ajatteleminen puolestaan on näiden irrallisten mielen tuotosen järjestämistä erilaisiin suhteisiin toisiinsa nähden.

Lisäksi nämä mielen tuotteet ovat usein sangen sekava kokoelma keskenään ristiriitaisia ja epäyhteensopivia katkelmia. Ajattelu puolestaan merkitsee enemmän tai vähemmän yhtenäisen kuvan muodostamista näistä erillisistä katkelmista. Se on prosessi, jossa joutuu ratkomaan monenlaisia yhteensopivuusongelmia. Ihmismieli toimii siten, että se pyrkii eroon ristiriitaisuuksista erilaisin selityksin. Ristiriitaisuuksien välttämiseksi saatamme myös valita mielenrauhamme vuoksi johonkin hankalalta tuntuvaan asiaan vain yhden tietyn näkökulman, vaikka joku toinenkin näkökulma olisi ihan yhtä hyvin perusteltavissa. Lisäksi todellisuuskäsityksemme pyrkii luonnostaan tiettyyn yhtenäisyyteen, joka puolestaan perustuu siihen käsitykseemme todellisuuden luonteesta, maailmankuvaan, jonka olemme elämämme aikana omaksuneet; vaikuttaa siltä, että ainoastaan äärimmäisen vahvat ja yllättävät kokemukset saavat meidät ajattelemaan toisin eli vaihtamaan omaksumaamme todellisuuskäsitystä.

Toisinaan, jos kaksi ajatusta eivät ole mitenkään sovitettavissa yhteen, ja kuitenkin haluamme pitää  ne molemmat, mielemme lokeroi ne omiin lokeroihinsa, jolloin meillä on tavallaan kaksi (tai useampikin) yhtäaikaista toisistaan poikkeavaa maailmankuvaa. Ei ole laisinkaan epätavanomaista, että esimerkiksi luonnontieteilijä on myös harras kristitty, vaikka näiden kahden ajattelutavan lähtökohtaisia todellisuutta koskevia olettamuksia ei voi mitenkään sovittaa yhteen.

Itsenäisen ajattelun tunnusmerkki on se, ettei ristiriitaisuuksia pyritä selittämään väkisin pois edes silloin, kun ne sotivat omaa maailmankuvaa vastaan, vaan pikemminkin pyritään näkemään oman ymmärryksen vaillinaisuus. Mikäli pelkästään omaa käsitystä asioista pidetään oikeana, se ei ole itsenäistä ajattelua vaan dogmatismia. Itsenäinen ajattelija ei siis kuvittele omaavansa ainoaa oikeaa näkökulmaa johonkin kysymykseen eikä varsinkaan erehdy pitämään kaikkia omasta näkökannasta poikkeavia ajatuksia lähtökohtaisesti mahdottomina, typerinä, ala-arvoisina tai esimerkiksi huuhaana – mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hölmöjä ajatuksia sinänsä olisi olemassa. Itsenäisen ajattelijan kritiikin kärki kohdistuu kuitenkin ensisijaisesti omiin käsityksiin asioista.

Olen viime aikoina sanonut useasti, että kaikki sosiaalinen media pitäisi sulkea kahdeksi vuodeksi – se on yhteiskunnallisesti liian vaarallinen keksintö, eikä ihmiskunta ei ole vielä valmis sellaiseen itsenäiseen ajatteluun, jota sen vastuullinen käyttö vaatisi. Tämä on tietenkin vitsi, mutta on varsin tunnettua ja tutkittuakin, miten mahtava kuplauttava voima somella on ja miten voimakkaasti sen avulla voidaan vaikuttaa mielipiteisiin. Jokainen meistä kuitenkin varmaan hyötyisi siitä, että hetkeen ei saisi ilmaista mielipidettään mistään tai että sen saisi ilmaista vasta, kun sen taustalla on oikeasti omaehtoisesti muodostettua ajattelua. 

Valtavirrasta poikkeava ajattelu ei itsessään merkitse itsenäistä ajattelua, vaikka itsenäinen ajattelu onkin usein valtavirrasta poikkeavaa. Esimerkiksi koska useimmat eivät usko, että koronavirus olisi laboratoriossa kehitetty ja tarkoituksellisesti päästetty sieltä leviämään, sellainen ihminen, joka taas uskoo juuri tällä tavoin, ei mitenkään automaattisesti ole itsenäisesti ajatteleva. Itse asiassa itsenäisellä ajattelulla ei ole suoraa suhdetta siihen, miten yleensä ajatellaan. Sen sijaan itsenäinen ajattelu merkitsee kykyä kysyä omien käsitysten ja mielipiteiden alkuperää. Miksi ajattelen niin kuin ajattelen? Mistä olen omaksunut tällaisen näkemyksen ja miksi? Ja niin edelleen.

Itsenäiseksi ajattelua ei siis tee se, että on eri mieltä siitä, mitä esimerkiksi lehdissä kirjoitetaan tai kouluissa opetetaan, vaan se, että oppii tunnistamaan, mistä lähteestä mikäkin omaksuttu ajatus on peräisin, ja että kykenee pitämään käsityksensä liikkumakykyisnä siltä osin kuin kysymykset ovat vielä avoinna – ja tällaisia avoimia kysymyksiä on aivan valtavasti.