Lukko vai avain?

Kumpi sinusta on tärkeämpi lukko vai avain? Kysymys on mahdoton, sillä lukko ja avain muodostavat parin ja kokonaisuuden; lukolla ilman avainta ei tee mitään ja päinvastoin. Samalla tavalla ihmisessä on kaksi toisistaan erottamatonta puolta, joita ilman ei olisi sitä kokonaisuutta, jota ihmiseksi kutsumme, nimittäin objektiivinen ja subjektiivinen. Ei voi kuvitella ihmistä, joka olisi vain objektiivinen tai pelkästään subjektiivinen. Elämme kuitenkin sellaista aikaa, jossa toinen näistä on nostettu jalustalle ja toinen – noh, emme oikein tiedä, mitä sille pitäisi tehdä.

Tieteellinen käsitys todellisuudesta, joka perustuu pitkälle nimenomaan objektiiviseen, on nykyisen kollektiivisen todellisuuskäsityksemme kulmakiviä, ja monessa suhteessa hyvä niin, mutta se ei ole koko totuus huolimatta siitä, että moni näin ajattelee. Niin kauan kuin emme löydä keinoa yhdistää objektiivista ja subjektiivista samaan maailmankuvaan, emme voi puhua ”kaiken teoriasta” tai mallista, joka selittää koko todellisuuden. Emme voi ottaa todellisuudesta vain toista puolta ja kuvitella, että meillä on kaikki. Miten ihmeessä olemme joutuneet tilanteeseen, jossa todellisuuden toista puolta – siis sitä subjektiivista – pidetään pikemminkin objektiivista tahraavana kuin sitä luonnostaan täydentävänä? Kysymys on sekä historiallinen että erityisesti tietoteoreettinen. Avaan molempia aiheita myöhemmissä kirjoituksissani.

Ihmisellä on sekä objektiivisia että subjektiivisia tarpeita ja pyrkimyksiä; tästä lienemme kaikki suht samaa mieltä. Eri mieltä sen sijaan olemme siitä, mikä merkitys ja painoarvo näillä kahdella on. Tämä on valtavasti kitkaa ja eripuraa aiheuttava seikka nyky-yhteiskunnassamme toisten puolustaessa henkeen ja vereen ”objektiivista tiedettä” samalla, kun toiset prykivät integroimaan tieteeseen myös ”subjektiivisen kokemuksellisuuden”. Näiden kahden ei tarvitse olla toisensa poissulkevia siitä huolimatta, että ne ovat monessa mielessä toisilleen vastakkaisia. Henkilökohtainen visioni ja miksei suorastaan missioni on etsiä keinoja, joilla lukko löytäisi avaimensa ja avain lukkonsa – miten objektiivinen ja subjektiivinen voisivat täydentää toisiaan myös tieteellisessä ajattelussa ja käytännöissä.

Teen akateemista työtäni maailmankuvien parissa, ja mielenkiintoni kohdistuu eritoten ontologiseen materialismiin ja siitä poikkeaviin käsityksiin todellisuudesta. Ontologia on filosofian osa-alue, joka käsittelee olemista – sitä mitä ajatellaan olevan tai voivan olla olemassa. Materialismi puolestaan on oppi tai ajatustapa – tai maailmankuva – jonka pohjana on aineellisuus. Ontologinen materialismi merkitsee siis maailmankuvaa, jonka perustana on se, että vain aineellinen on olemassa ja siten todellista.

Ei ole aivan yksiselitteistä määritellä, mikä on aineellista ja mikä aineetonta, mutta oikaisen nyt tässä kirjoituksessani hieman ja tyydyn antamaan aineelliselle tutumman arkimerkityksen: aineellista on se, mikä ei ole mielen tai tietoisuuden sisältöä. Näin aineellista on kaikki se, mikä ainakin periaatteessa on jaettavissa ja yhdessä tarkasteltavissa, kuten galaksit, tähdet, planeetat, maaperä, talo, kahvimuki, molekyylit, atomit ja alkeishiukkaset. Aineellista sen sijaan ei ole se, mitä minä tästä kaikesta ajattelen tai miten sen koen – huolimatta siitä, että käynnissä on jo vuosikymmeniä kestänyt kiivas keskustelu siitä, onko myös mielen sisällöllä aineellinen perusta aivokemian muodossa. Voidaan siis ajatella, että aineellinen on objektiivista ja aineeton subjektiivista, vaikka tähän rinnastukseen voidaan ottaa monenlaisia muitakin näkökulmia.

Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani muun muassa sitä, millainen kuva julkisuudessa halutaan antaa tieteestä. Lähdeaineistona käytin Helsingin Sanomien, YLEn ja Tiede-lehden tiedeuutisointia tietyllä aikajaksolla. Lähdin tähän siksi, että kollektiivisessa maailmankuvassamme – siis siinä maailmankuvassa, jolla on vahva ja määräävä asema yhteiskunnassamme – tieteellä ja tieteellisellä tiedonmuodostustavalla on keskeinen asema, ja halusin selvyyttä siihen, millainen on mediassa esitetty käsitys tieteestä. Media – ja eritoten legitiimin eli yleisesti tunnustetun aseman saanut media, jota toisinaan valtamediaksikin nimitetään – puolestaan on vahvasti yleiseen mielipiteeseen ja käsityksiin vaikuttava yhteiskunnallinen voima ja siten ylipäätään yhteiskunnallisen tutkimuksen oiva kohde.

Tutkielmani osoitti, että valtaosa tiedeuutisoinnista on luonnontieteelliseen materialismiin pohjautuvaa humanististen tulkintojen jäädessä täysin marginaaliin. Jopa suurin osa psykologiaa koskevasta uutisoinnista oli vahvasti sidoksissa aivotutkimukseen tai muihin ontologiseen materialismiin perustuviin teorioihin huolimatta siitä, että nimenomaan psykologia on se tieteenala, jonka voisi lähtökohtaisesti olettaa olevan kiinnostunut nimenomaan mielen sisällöistä eikä pelkästään niiden materialistisista selityksistä.

Oletan itse, että ainakin arkiymmärryksen ja varsinkin subjektiivisen kokemuksen tasolla on olemassa sekä aineellista että aineetonta: minulla on kahvia kahvikupissa (aineellinen) ja kokemuksia ja ajatuksia sekä kahvista yleensä että sen juomisesta juuri nyt (aineeton). Tämä jako aineelliseen ja aineettomaan on kenties kaikkein laajin ja kiistanalaisin filosofian kysymys ja yhä koko lailla ratkaisematon: ovatko aineellinen ja aineeton yhtä ja samaa vai kaksi erillistä ”olemassaolon luokkaa”, kuten filosofiassa tavataan sanoa? En nyt mene tähän herkulliseen aiheeseen tässä kirjoituksessa sen syvemmälle vaan pyrin sen sijaan valaisemaan hieman sitä umpikujaa, johon me olemme vallalla olevassa kollektiivisessa, vahvasti ontologiseen materialismiin ja objektiivisuuteen nojaavassa maailmankuvassamme joutuneet, nimittäin sitä mitä ihmettä me teemme ihmisen subjektiivisille kokemuksille, kuten ajatuksille, käsityksille, merkityksille, ymmärryksille, intuitioille ja oivalluksille, jotka suurimmalle osalle meistä ovat varmasti aivan yhtä todellisia kuin aineellinen maailma niiden ”ympärilläkin” (tai miten kukin nyt tämän aineellisen ja aineettoman keskinäisen suhteen hahmottaa). 

Lähden siis siitä, että mieleni sisältö on minulle itselleni aivan yhtä relevanttia ja todellista kuin tämä tietokone, jolla sitä jäsentelen. Tieteenfilosofian ja -käytännön kannalta tässä väitteessä on kuitenkin erityinen hankaluus, joka juontuu siitä, millaiseen todellisuuskäsitykseen tiede itsessään perustuu. Tieteellisen maailmankuvan perustaksi voidaan hahmottaa ainakin seuraavat seikat:

1) asioiden systemaattinen tarkastelu

2) ajatus objektiivisesta tiedosta

3) väitteiden falsifioitavuus eli vääräksi osoittamisen mahollisuus

4) empiria ja havaintojen yleistettävyys

5) järki ja loogisuus

6) itseään korjaavuus ja edistyminen

7) sattuman käsite

8) toistettavuuden periaate

Jos jokin seikka ei täytä joitakin näistä kriteereistä, sitä on hankalampi tarkastella tieteellisesti. Otetaan esimerkiksi hypoteettinen oivalluskokemus. NN on pitkään jatkuneiden mietiskelyjensä tuloksena päätynyt siihen, että todellisuus on yksi, että me kaikki olemme yhtä. Kokemus on hänelle järisyttävä ja sangen merkityksellinen ja muuttaa hänen käsityksensä todellisuuden luonteesta siinä määrin, että sillä on monenlaisia fyysisiä seuraamuksia, kuten irtisanoutuminen nykyisestä työstä, uudelleen kouluttautuminen, avioero ja asuinpaikan muutos. Ei siis mikään ihan pikku oivallus NN:n elämän suhteen, mutta yksikään kahdeksasta tieteellisen maailmankuvan kriteeristä ei täyty tai täytyy vain huonosti. Kokemuksen mukana tulema tieto tai ymmärrys ei ole muille suoraan jaettavissa ja siten objektiivista, kukaan ei voi osoittaa sitä vääräksi, se on ehkä kaiken logiikan ja järjen vastaista eikä sitä voi toistaa. Sattumaksi sitä voi tosin kutsua, jos haluaa, mutta sekin on mielipideseikka.

Edellinen esimerkki, jonka kaltainen tilanne on epäilemättä monen kohdalla myös toteutunut, kuvaa sitä, miten suuri voima myös aineettomilla seikoilla voi olla meidän elämäämme. Otetaan selvyyden vuoksi esimerkiksi vielä paljon arkisempi ja filosofiassa kosolti päänvaivaa aiheuttava ongelma. Kahvi on minusta hyvää. Toisin sanoen, minulla on kokemus siitä, että kahvi aiheuttaa minulle mielihyvää. Onko tämä objektiivinen tieto? Ei. Entä voiko sen yleistää koskemaan muitakin ihmisiä? Ei. Voiko sen osoittaa vääräksi? Ei. Onko siinä järkeä? Ei, tai ehkä on jos niin haluaa ajatella. Se ei täytä tieteellisen väittämän kriteereitä, koska se on täysin subjektiivinen kokemus. Filosofiassa tällaisia subjektiivisia minusta-tuntuu-joltakin-kokemuksia kutsutaan kvalioiksi (lat. quale ”mitä lajia” tai ”minkälainen”) eikä oikein tiedetä, miten niihin pitäisi suhtautua ja mitä ne merkitsevät todellisuuden tulkitsemisen kannalta.

Eletty elämämme koostuu mitä suurimassa määrin näistä kvalioista eli subjektiivisista kokemuksista ja elämyksistä, joita emme voi objektiivisesti jakaa, ja juuri tämä seikka on ongelmallinen, mikäli haluamme nostaa – kuten olemme jo pitkälle tehneet – tieteellisen maailmankuvan kollektiiviseksi käsitykseksemme todellisuudesta. Sellainen todellisuuskäsitys, jonka ulkopuolelle jää jotakin merkittävää, ei voi olla kokonainen kuva todellisuudesta. Polttava kysymys kuulukin, jääkö tieteellisen ja objektiivisen tarkastelutavan ja maailmankuvan ulkopuolelle jotakin niin tärkeää, että tieteellistä maailmankuvaa täytyisi korjata, muokata tai laajentaa jollakin tavoin? Ovatko ihmisen subjektiiviset ja aineettomat kokemukset, ymmärrykset ja merkitykset todella niin tärkeitä, että ne tulisi sisällyttää siihen kollektiiviseen maailmankuvaan, joka ohjaa koko tämänhetkistä yhteiskuntaamme?

Minä ajattelen, että ilman muuta ovat. Mutta miten saisimme vahvasti luonnontieteelliseen tarkastelutapaan ja ontologiseen materialismiin nojautuvan kollektiivisen maailmankuvamme sekä yksilöllisen ja ainutkertaisen eletyn ja koetun todellisuuden kohtaamaan toisensa? Voivatko ne kohdata toisensa toisen tarvitsematta tehdä liian suuri myönnytyksiä toisen suhteen? Tieteellinen ja materialistinen tiedonhankintatapa on osoittautunut lähes ylivertaiseksi niiden tutkimuskohteiden suhteen, joihin se soveltuu, mutta tästä ei seuraa, että kaikki sellainen, mikä ei siihen sovellu, olisi jotenkin roskaa, merkityksetöntä tai huuhaata. 

On toki niin, että kyllähän ihmisen kokemusmaailmaakin paljon tutkitaan, mutta valitettavan usein tällaiseen tutkimukseen kohdistuu yhä vahvoja ennakkoasenteita ja mielipiteitä sen epämääräisyydestä, anekdotaalisuudesta (yksittäistapauksiin kohdistuva) ja vähäisestä merkityksestä. Eräs tulevaisuuden tieteen suurimmista haasteista onkin selvittää, millä tavoin ja missä määrin kokemuksellisuus tulee ottaa huomioon todellisuuskäsitystä muodostettaessa. 

Edellä esitetty väittämä – siis että kaikki, mikä ei suoraan ole ontologisen materialismin mukaan selitettävissä tai sen menetelmin tutkittavissa, ei suinkaan ole merkityksetöntä – on koko blogisarjani ydin. Tulen tarkastelemaan seuraavissa kirjoituksissani kaikkea sitä, mitä me tavallisesti pidämme aineettomana, ja selvittelemään sen suhdetta vallalla olevaan ontologiseen materialismiin.

Tervetuloa kuuntelemaan aiheeseen liittyviä esityksiä maaliskuun Sosiologipäivien työryhmään 22, ”Miten tiedettä kuvitellaan?”, jossa minullakin on esitys. Pääsylipun Sosiologipäiville, jonka työryhmien esitykset toteutetaan ajan hengen mukaisesti Zoomissa, saat Sosiologipäivien kotisivuilta (http://sosiologipaivat.fi).