Press "Enter" to skip to content

Olenko vaiko enkö?

Tässä oli vähän pitkä väli edellisestä blogista, pahoittelen. Mutta en ole ollut toimettomana vaan (jälleen) kaulaani myöten uppoutuneena kahteen toisiinsa kietoutuvaan lempiaiheeseeni, nimittäin tietoisuuteen ja materialismiin, joten puhutaanpa hieman niistä. Ne ovat hauskoja kysymyksiä, joita sopii vappusimaa latkiessa hyvin pohtia ja joille mielestäni itse kunkin meistä olisi syytä jossain välissä uhrata muutama hetki sen sijaan, että pitäisimme itsestään selvänä omaksumaamme käsitystä todellisuudesta – olipa se sitten minkälainen tahansa. Yritän tiivistää sangen mutkikkaan ja monipolvisen ongelmakentän mahdollisimman kompaktiin ja yleisesti ymmärrettävään muotoon silläkin uhalla, että aika monta mutkaa tulee oikaistuksi.

Olen vuosikausia yrittänyt tosissani ymmärtää, miten ontologinen materialismi voisi olla oikea selitys todellisuudelle, toisin sanoen, miten voisi olla mahdollista ja miten voitaisiin selittää, että vain aineellinen on todellista. En onnistu tässä, en sitten mitenkään. Mitään ongelmaa ei olisi, jos olemassa ei olisi ketään tai mitään, joka tällaisia kysymyksiä kysyy, toisin sanoen ”olentoa”, joka a) kokee tällaiset kysymykset mielenkiintoiseksi ja b) kokee itse olevansa olemassa ja tietoinen. Mutta hemmetti, kun en oikein pääse eroonkaan siitä kokemuksesta, että olen olemassa.

Joku taustani tunteva skeptikko varmaan huomauttaa tässä vaiheessa, että koska olen viettänyt suurimman osan elämästäni niin sanotun henkisen kirjallisuuden – huuhaa-kirjallisuuden – kustantajana ja itsetuntemuskouluttajana, käsitykseni todellisuudesta on jo valmiiksi vääristynyt. Ehkä niin (kenenpä kohdalla näin ei olisi!), mutta viimeiset vuodet olen todella vakavasti yrittänyt ymmärtää, että koska materialistisella todellisuuskäsityksellä on niin valtava kannatus eritoten tieteen sisällä, voisiko se kuitenkin olla oikea, tiede kun tuntuu lakkaamatta tuottavan koko lailla luotettavaa todellisuutta koskevaa tietoa.

Teoriat ja käsitykset tietoisuuden asemasta ja luonteesta jännittyvät kahden ääripään välille. Toisessa päässä on solipsismiksi kutsuttu idealismin muoto, jonka mukaan todellista on vain minun kokemukseni siitä, että jotakin on olemassa – että jotakin on vain silloin kun minä olen siitä tietoinen – ja toisessa päässä äärimmäinen epifenomenalismi, jonka mukaan tietoisuus, toisin sanoen minun kokemukseni, on aivokemian synnyttämä harha, joka ei ole todellinen. 

Piispa Berkeleyn (1685–1753) jälkeen tuskin kovinkaan moni filosofi tai tieteentekijä on pitänyt solipsismia vakavana vaihtoehtona todellisuuden tulkinnalle (eikä tarkkaan ottaen hän itsekään, sillä hän oletti maailman pysyvän olemassa silloinkin, kun hän ei itse sitä tiedosta, siksi että ikuinen Jumala havaitsee sen aina), mutta epifenomenalismia tai sen muita muotoja, kuten tyyppi-identiteettiteoriaa (jokaista mielen toimintoa vastaa aivotoiminto, joka aiheuttaa kyseisen mielen toiminnon) sekä monenlaisia emergentistisiä tulkintoja (aivot tuottavat tietoisuuden, mutta tietoisuus on todellinen eikä palautettavissa takaisin aivoitoiminnoiksi) kannatetaan varsin laajasti tiedeyhteisön sisällä. En ihan ymmärrä miksi näin on – muutoin kuin että ne säästävät kannattajansa epäilemästä omaa materialistista maailmankuvaansa.

En ymmärrä materialistisia eli fysikalistisia todellisuuskäsityksiä siksi, etten kykene ymmärtämään, miten voidaan perustella ja selittää, että subjektiivinen tietoisuus – siis kokemus siitä, miltä tuntuu olla juuri minä ja kokea asiat juuri niin kuin itse ne koen – syntyy aivokemian tuotoksena. En ole tässä ymmärtämättömyydessäni yksin, sillä kellään ei ole – ei edes niillä lukemattomilla fysikalismin kannattajilla – mitään käsitystä siitä, miten tämä tapahtuu. On tietenkin filosofisesti täysin kestämätöntä selittää tietoisuus pois vain aivokemiallisena harhana antamatta tähän samalla aukotonta selitysmallia, vaikka tätä teoriaa kannattavat, esimerkiksi, niinkin merkittävät ajattelijat ja tutkijat kuin Daniel Dennett (1991) ja Susan Blackmore (2017). Minulle se on tästä huolimatta vain yksi mielipide monen muun joukossa.

Kysymys materialistisen todellisuusselityksen mielekkyydestä kytkeytyy siis kysymykseen siitä, miten vakavasti otetaan ajatus ja kokemus omasta subjektiivisesta olemassaolosta. Filosofi David Chalmers (1996) on esittänyt – ja saanut esityksellään varsinaisen filosofisen väittelyn aikaiseksi – että materialistisesti pysytään kyllä selittämään erilaiset tietoisuuteen liittyvät toiminnot, kuten muisti, tarkkaavaisuus tai valveillaolon tila, mutta ei subjektiivista kokemusta. Edellisiä hän nimitti ”tietoisuuden helpoiksi ongelmiksi”, sillä ne ovat periaatteessa luonnontieteellisesti ratkaistavissa, ja jälkimmäistä ”tietoisuuden vaikeaksi ongelmaksi”. Se on nimenomaan tämä ”vaikea ongelma”, joka tuottaa materialismille päänvaivaa ja josta se ei pääse eroon kuin väkivalloin, esimerkiksi kieltämällä sen olemassaolo kokonaan, kuten  äärimmäiset epifenomenalistit siis tekevät. Tätä subjektiivista miltä-jokin-minusta-tuntuu-tietoisuutta kutsutaan yleensä fenomenaaliseksi tietoisuudeksi, ja juuri se tekee koko tietoisuuden kysymyksestä niin äärimmäisen kiehtovan.

Materialismi törmää tietoisuuden suhteen aina siihen, että olisi osattava tehdä hyppy elottomasta ja tiedottomasta aineesta tietoiseen kokijaan. Tätä hyppyä ei kukaan osaa tehdä. Eikä ongelma ratkea silläkään, että aineesta tehdään jo alkujaan tietoista, kuten erilaiset panpsykismin muodot esittävät. Panpsykisteille nimittäin jää selitettäväksi, miten pienet tietoisuutta sisältävät osaset – kuten esimerkiksi alkeishiukkaset – voivat mutkikkaita yhdistelmiä muodostaessaan yhtäkkiä synnyttää eheän, kokevan ja itsereflektioon kykenevän subjektin. Suo siellä, vetelä täällä. Tietoisuuden ongelma ei siis näytä ratkeavan sen paremmin pelkällä materialistisella tulkinnalla kuin tekemällä materiasta itsessään tietoista.

Tietoisuutta yritetään ratkaista myös informaatioteorioiden keinoin, toisin sanoen ajattelemalla, että todellisuus on pohjimmiltaan suuri tietojenkäsittelyoperaatio. No, niin mielenkiintoisia ulottuvuuksia kuin tämä todellisuustulkintoihin tuokin, sekään ei ratkaise subjektiivisen kokemisen mysteeriä. Samalla periaattella minkä tahansa riittävän mutkikkaaseen tietojenkäsittelyyn perustuvan yksikön, kuten tämän minun läppärini tai viimeistään kehittyneen tekoälyn, pitäisi myös olla tietoinen. En osta tätäkään, vaikka siitä hyvää scifiä saakin aikaiseksi.

Kuten jo René Descartes (1596–1650) kuuluisissa Mietiskelyissään (2015 [1641]) esitti, voimme oikeastaan tietää vain sen, että olemme kokijana tai ajattelijana olemassa; se on meille ainoa täysin välitön asia, josta voimme olla varmoja. Tästä on vaikea olla subjektiivisesti eri mieltä: minä tiedän varmasti vain sen, että olen olemassa, mitä tuo olemassaolo ikinä tarkoittaakaan. Jos emme siis halua heittää tätä ainoaa varmuutta romukoppaan väittämällä senkin olevan vain harhaa, meille ei oikeastaan jää jäljelle mitään muuta kuin lähteä liikkeelle siitä, että tietoisuus itsessään on se, mikä on todellista ja perimmäistä ja mitä ei voi enää palauttaa mihinkään muuhun, filosofien kielellä ontologinen primitiivi. 

Tällaisia tulkintoja, jossa tietoisuutta – jota voidaan myös kutsua ”mieleksi” sanan laajassa merkityksessä – pidetään ensisijaisena, kutsutaan yleensä idealismiksi. Jos siivotaan idealismista pois uskonnollissävytteiset tulkinnat, joita sattuneesta syystä ovat länsimaiset filosofit vuosisatojen varrella toinen toisensa jälkeen esittäneet, jäljelle jää uskonnoista vapaa idealismi, eli ajatus siitä, että vain tietoisuus tai ”kosminen mieli” on todella olemassa ja että kaikki muu on sen johdannaista.

Ehkäpä mielenkiintoisimman ponnistuksen tällaisen uskonnottoman idealismin muotoilemiseksi on tehnyt Bernardo Kastrup (esim. 2019), joka tosissaan yrittää selittää, miten idealismi on yksinkertaisempi ja varteenotettavampi tulkinta todellisuudesta ja tietoisuudesta kuin mikään muu, eritoten materialismi. Kastrupin idealismissa Tietoisuus (mind-at-large) kykenee psykologisen dissosiaation kaltaisen prosessin avulla jakautumaan alueiksi – altereiksi (niin kuin alter ego) – jotka voivat vuorovaikuttaa kaikkialla ympärillään (ja itsensä sisäpuolella!) olevan Tietoisuuden kanssa eräänlaisen havaintojen muodostaman rajapinnan kautta. Vaikka Kastrupin ajattelu ei kenties avaudu tietoisuusteorioihin perehtymättömälle ihan helposti, suosittelen tästä huolimatta tutustumaan siihen, eritoten jos kokee materialistisen todellisuustulkinnan riittämättömäksi.  

Itse olen päätynyt siihen, että mikäli haluamme pitää fenomenaalista eli subjektiivista kokemuksellista tietoisuutta todellisena, ainoa mahdollisuus ymmärtää se on pitää sitä ensisijaisena; muut tulkinnat törmäävät väistämättä ylitsepääsemättömiin ongelmiin. On kokonaan toinen kysymys, onko nimenomaan Kastrupin tulkinta oikea vai pitäisikö asia ajatella kokonaan toisin. Kastrupin malli on kuitenkin kunnianhimoinen ja kenties paras tähänastisista idealistisista yrityksistä ja kykenee selittämään uskottavasti sekä monet kvanttifysikan subjektiin liittyvät kysymykset että materialististen tietoisuusteorioiden perusongelmat.

Filosofia on tällaisten kaikkein hankalimpien todellisuutta koskevien kysymysten ratkomisessa korvaamaton tieteenala aivan huolimatta siitä, millainen juupas–eipäs-soppa asioista yleensä syntyy. Meidän sosiologien tehtävänä on sitten selvittää, miten nämä filosofien aikaansaamat sotkut ja sösselit ilmenevät ihmisten keskuudessa ja mitä ne käytännössä saavat aikaan – mitä juuri yritänkin tieteen sisäiseen post-materialistiseen liikehdintään keskittyvässä väitöskirjassani osaltani tehdä.

Hyvät vaput ja vapunjälkeiset ajat. Eivät nämä kysymykset minnekään katoa, oli simaa lasissa tai ei, ja jos ne tuntuivat vaikeaselkoisilta, se johtuu vain siitä, että ne ovat vaikeaselkoisia.

Viittaukset

Blackmore, S. (2017): Consciousness: A very short introduction. Very short introductions. Oxford university press.

Chalmers, D. (1996): The conscious mind: In search of a fundamental theory. Oxford university press.

Dennett, D. (1991): Consciousness Explained. Little, Brown and Co.

Descartes, R. (2015 [1641]): Teokset II: Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta. Gaudeamus.

Kastrup, B. (2019): The idea of the world: A multi-disciplinary argument for the mental nature of reality. E-book. iff books.

3 Kommenttia

  1. FM FM

    Osuin tänne sattumalta ja ajattelin ottaa kantaa kun ei kukaan muu ole vielä ehtinyt. En ole lukenut aiempia kirjoituksiasi enkä sitä nyt ehdi tai halua tehdäkään, joten mikäli jokin aiempi kirjoituksesi jo esittelee kantasi mielessäni nousseisiin kysymyksiin, linkki riittää vastaukseksi, mikäli sellaista valitset ylipäätään antaa.

    Mielenkiintoinen kirjoitus, ja aloituskuva on varsin näyttävä.

    ”Tietoisuutta yritetään ratkaista myös informaatioteorioiden keinoin, toisin sanoen ajattelemalla, että todellisuus on pohjimmiltaan suuri tietojenkäsittelyoperaatio”
    – Oman käsitykseni mukaan nämä teoriat rajoittuvat selittämään nimenomaan tietoista todellisuutta, eivät todellisuutta sinänsä. Kysymyksenasettelusi lähtökohta on, että vastaus todellisuuden luonteeseen tietoisuuden ulkopuolella olisi mahdollinen. Myönnät vetäväsi mutkia suoriksi, ja tämä on ehdottomasti esimerkki siitä. Kuten ehkä huomaat tulevista kommenteistani, olen näkemyksiltäni agnostikko. Tämä tarkoittaa minulle nöyryyttä oman ihmisyytensä edessä (ja sisällä); todellisuutta koskevien kysymysten, mikäli ne esitetään tosissaan ja nonfiktiivisessä kontekstissa, olisi syytä rajautua ihmisen tiedostettuun todellisuuteen, ei sen suhteeseen materialistiseen tai muuhun tietoisuudesta riippumattomaan todellisuuteen. Olemme varmasti molemmat lukeneet Immanuelimme. En väitä että häntä kantsisi ottaa raamantullisen totena, mutta on silti syytä hyväksyä, että monet hänen esittämänsä problematisoinnit ovat yhä kivuliaan auki ja olemassa.

    ”että vain tietoisuus tai ”kosminen mieli” on todella olemassa”
    – ongelmalliset käsitteet. Mieli on väline, tietoisuus prosessi. Miten itse näet näiden käsitteiden legitiimin käyön?

    ”Materialismi törmää tietoisuuden suhteen aina siihen, että olisi osattava tehdä hyppy elottomasta ja tiedottomasta aineesta tietoiseen kokijaan”
    – On otettava huomioon, että ei ole vielä kauankaan siitä, kun pygminlihaa myytiin torilla kun ei-valkoihoisia ei pidetty ihmisinä. Huckleberry Finnissä kuunnellaan raporttia muistaakseni onnettomuudesta tai tappelusta, ja jompi kumpi päähahmoista kysyy että montako kuoli, johon huokaistaan helpotuksesta että ei ketään, vain yksi neekeri. Materialismi on äärettömän ihmiskeskeinen ja siksi vääristynyt ja vanhanaikainen näkemys. Ymmärrän kyllä ettet tue tätä ismiä, päinvastoin, mutta ottamalla materialismin kontrariseksi lähtökohdaksesi käsittelemättä sen ongelmia, kuljetat noita ongelmia keskustelussa osoittamatta niitä kuitenkaan.

    ”Kastrupin idealismissa Tietoisuus (mind-at-large) kykenee psykologisen dissosiaation kaltaisen prosessin avulla jakautumaan alueiksi – altereiksi (niin kuin alter ego) – jotka voivat vuorovaikuttaa kaikkialla ympärillään (ja itsensä sisäpuolella!) olevan Tietoisuuden kanssa eräänlaisen havaintojen muodostaman rajapinnan kautta”
    – Tähän täytyy perehtyä tarkemmin. Antamasi tiivistelmän perusteella teoria vaikuttaa lähinnä käsiterunoudelta; selitetään jo tiedetty ja olemassa oleva kontribuoimalla kenties jalostuneempi käsitys asiasta mutta tuomatta siihen yhtään mitään uutta sisältöä.

    Summa summarum. Todellisen ja perimmäisen etsiminen ihmismielen keinoin – siis pelkän rationaalisen ajattelun kautta – on yhtä hyödyllistä kuin keiton lappaaminen naamaan haarukalla. Aika paljon jää saavuttamattomiin. Materialismi kaikissa muodoissaan on huuhaata itsessään, koska ”materia” – aistein havaittava, mitattava, konkreettinen – on jo itsessään aistiemme ulottumattomissa. Siksi myöskään jonkinlaisen ”totuuden” etsintä tietoisuudesta asettamalla se vastakkain materialismin kanssa ei tule kysymykseen, koska harhainen ja vajavainen käsityksemme siitä, mikä on materiaalinen maailma, vääristää kysymyksenasettelun ennen kuin liikkeelle edes päästään.

    Mielenkiintoista, jään odottelemaan jatkoa.

    • Kiitos kommenteistasi.

      Tällaisessa lyhyessä blogikirjoituksessa ei tietenkään voi avata kaikkia sivupolkuja ja taustoja. Esimerkiksi esiin nostamiasi ”keskustelussa mukana kulkevia” materialismin ongelmia minun ei ollut tarkoituskaan kommentoida tässä blogissani. Sama koskee tietoisuuden informaatioteorioita. Tarkoitukseni oli vain ohimennen mainita asiaa tuntemattomille, että sellaistakin touhutaan.

      Olen kanssasi samaa mieltä siitä, ettei tietoisuuden mysteeriä voi ratkaista ontologisen materialismin keinoin, sillä jos se olisi mahdollista, siinä olisi varmasti jo onnistuttu. Materialistisia tietoisuudentulkintoja yhä elättelevät sortuvat mielestäni lähinnä itsepetokseen ja kyvyttömyyteen tarkastella omia todellisuutta koskevia käsityksiään kriittisesti.

      On varmasti myös niin, etteivät Todellinen ja Perimmäinen todellakaan löydy rationaalisin keinoin ihmismielen rajoituksista johtuen, mutta ajattelu on tästä huolimatta hyvä työkalu muiden joukossa.

      Kastrupin teoriasta sinun lienee muodostettava oma käsityksesi lukemalla hänen tuotoksiaan, mutta mitään käsiterunoutta se ei kuitenkaan ole, sen voin luvata.

  2. Pasi68 Pasi68

    Luen parhaillaan ”Monismista moneksi näkökulmarelativistista materialistisen maailmankuvan tarkastelu”-graduasi. No löysin netistä äsken ja tunnin olen lueskellut, tulen tutustumaan syvemmin,

    1991 päättyi Kylmä sota, joka molemmissa osapuolissa kietoutui ihan kaikkeen yhteiskunnissa, myös tieteisiin: tieteet esimerkiksi yksipuolistui, Länsi otti omakseen luonnontieteet.
    Lisäksi pitkissä sodissa luonnontieteiden sotilaalliset sovellukset saa paljon rahoitusta, esim. Internet on alunperin sotilaallista luonnontiedettä.

    Voittanut osapuoli, parempi voitti, ei ikinä ajanut alas sotatilaansa, missä on vuosien 1991-2021 välillä selvä jyrkkä muutos Lännen ajattelussa? Ei missään!

    Länsi on ollut tieteissään Kylmää sotaa varten yksipuolistutetussa tilassa, 1970-1991-2021.

    Sivu 104:
    ” Olisi tavattoman mielenkiintoista tukia nimenomaan sitä, millaisia maailmankuvallisia (ts. episteemis-ontologisia) rajoi-tuksia tutkijat ovat kokeneet suunnitellessaan tutkimusta, hakiessaan rahoitusta ja tehdessään työtään. Tapahtuuko tieteen sisällä maailmankuvallista syrjintää? Onko tiettyjä aiheita vaikea tutkia sosiaalisista syistä? Onko olemassa ”kiellettyjä” hypoteeseja”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *