Jokaiseen maailmankuvaan sisältyy sekä toivottavia että kartettavia asioita. Toivottavia asioita yleensä vahvistetaan ja kartettavia puolestaan pyritään välttämään; tällä tavoin käsitykset todellisuudesta toimivat. Kartettavia asioita kuvaillaan, jos ei nyt aivan kirosanoin, niin ainakin eräänlaisin haukkumasanoin tai vähättelevin ilmaisuin – rumin sanoin. Kauniilla sanoilla pyritään luomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta samoin ajattelevien kesken ja rumilla sanoilla taas tekemään pesäeroa niihin, jotka ajattelevat asioista toisin.
Ihmiselle on luontaista jäsentää todellisuutta tällaisin vastakkainasetteluin, eikä vähiten kenties juuri siksi, että asioiden luokitteleminen toivottaviin ja ei-toivottaviin todellakin luo yhteisöllistä tuntua jakaen ihmiset meihin ja heihin. Me tieteentekijät, he tietämättömät. Me suomalaiset, he mamut. Me uskovaiset, he kadotetut. Me fiksut, he tyhmät.
Kaikki sanat ja käsitteet ovat kuitenkin aina kontekstisidonnaisia, eli riippuvat asiayhteydestään – tässä tapauksessa omaksutusta maailmankuvasta – mikä merkitsee sitä, että yhden ruma sana saattaa olla toisen kaunis sana. Ekoistille luonnonsuojelu on kaunis sana ja avohakkuu ruma, vasemmistolaiselle taas sosialismi on kaunis sana ja kapitalismi ruma. Kristitylle uskovainen on kaunis sana ja pakana ruma ja sotilaalle maanpuolustus kaunis ja siviilipalvelus ruma – näin hiukan yksinkertaistaen ilmaistuna – eikä sinun ole varmaankaan vaikea keksiä itse, minkälaisista näkökulmista nämä kauniit ja rumat sanat vaihtaisivat keskenään paikkoja ja tulkittaisiin juuri päinvastoin.
Tieteellinen ajattelutapa on sekin maailmankuva, jolla on omat kauniit ja rumat sanansa. Esimerkkinä rumista sanoista, joita aika usein kuulee tieteen nimissä kohdistettavan tieteellisen maailmankuvan ulkopuolelle sijoitettaviin asioihin, ovat ”huuhaa”, ”hömppä” ja vaikkapa ”uskomushoito”; ne ovat pilkkasanoja, leimakirveitä – kielitieteen termein pejoratiiveja – joilla pyritään tekemään eroa sellaisiin asioihin, joiden ei ajatella täyttävän tieteellisen maailmankuvan vaatimuksia.
Olen aina vierastanut tällaista erottelua tieteellisiin ja ei-tieteellisiin asioihin, mikäli tälle erottelulle ei esitetä riittävän hyviä perusteluja. Enkä nyt tarkoita hyvällä perustelulla sitä, että jonkun mielestä jokin asia nyt ei vain ole tieteellinen; toisin sanoen se ei sovi kyseisen henkilön käsitykseen tieteestä. Sellaisia seikkoja, joita ei edes periaatteessa voisi ratkaista tieteen keinoin, on kuitenkin varsin vähän. Esimerkiksi Jumalan olemassaolo tai olemattomuus tai kosmoksen alkuperä ovat tällaisia kysymyksiä, jotka eivät ratkea tieteen keinoin. Tosin en usko, että ne ratkeavat millään muullakaan tavoin.
Rajankäynti tieteellisiksi ja epätieteellisiksi luokiteltavien asioiden suhteen, niin sanottu demarkaatio, on sangen kinkkinen ja tieteenfilosofialle suurta päänvaivaa aiheuttava kysymys. Nopeasti vilkaisten esimerkiksi sellaiset asiat kuin selvänäköisyys, astraaliprojektio tai käsillä parantaminen vaikuttavat täysin epätieteellisiltä ja siten suoraan mappiin Ö viskattavilta, mutta jos ei ole ihan hirveä hinku tehdä hätäisiä johtopäätöksiä, kaikkiin näihinkin, jos ei nyt suorastaan ihan jokapäiväisiin mutta kuitenkin verrattain yleisiin ilmiöihin, löytää kyllä kosolti tieteelliseen tarkasteluun sopivia näkökulmia.
Huolimatta kiistämättömästä voittokulustaan ja merkittävästä asemastaan kollektiivisessa ajattelussamme tieteellinen maailmankuva ei ole vielä valmis. Pidän henkilökohtaisena mottonani sitä, että mikäli haluamme antaa jollekin todellisuuden tulkinnalle sellaisen määräävän aseman, että se ohjaa kaikkea yhteiskunnallista toimintaamme – kuten olemme tieteelliselle selitystavalle antaneet – sen on syytä olla sellainen käsitys todellisuudesta, joka on mahdollisimman kattava. Kysymys kuuluukin, täyttääkö nykyinen tieteellinen maailmankuvamme tämän ehdon, ja juuri tätä kysymystä pyrin tässä blogisarjassani tarkastelemaan.
En suinkaan yritä väittää, etteikö tieteellisen maailmankuvan kannalta kaikenlaista ”hömppää” olisi maailmassa olemassa kahmalokaupalla, mutta väitän, että ilmiöiden leimaamista ”huuhaaksi” käytetään myös liian herkästi ja varsin köykäisin perustein ja että sellainen toiminta saattaa aiheuttaa vahinkoa myös tieteelle itselleen. Tieteen tulee tietenkin noudattaa omia periaatteitaan, mutta pidän tieteen etiikan kannalta arveluttavana toimintatapana sitä, että asioita torjutaan niitä tutkimatta esimerkiksi pelkkien ennakkokäsitysten perusteella. Tiede edistyy ja korjaa käsityksiään ennakkoluulottomuudella ei omiin lähtökohtiinsa linnoittautumalla.
Luin – tai enimmäkseen kuuntelin äänikirjana – juuri putkeen emerituspiispa Juha Pihkalan ja tähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaojan mainion keskustelukirjetrilogian, joka tuo hyvin esiin sen, miten ontologisesti erilaisten maailmankuvien on vaikea ymmärtää toistensa lähtökohtia. Sen sijaan, mikäli Pihkalan ja Valtaojan keskusteluista riisuu pois ontologian eli molempien osapuolten käsityksen siitä, mitä on olemassa ja mitä ei, näiden kahden varsin sivistyneen herrasmiehen, kristityn uskovaisen ja luonnontieteellisen agnostikon, ajatuksia on suorastaan vaikea erottaa toisistaan.
Edellä esitetty on omiaan vahvistamaan käsitystäni siitä, että ihmisten kinastellessa keskenään kyse on usein nimenomaan siitä, mitä käsitetään olemassaolevaksi ja mitä ei. Kyse ei siis usein olisikaan siitä, että ollaan varsinaisesti eri mieltä, vaan siitä, että puhutaan täysin samasta asiasta mutta käytetään erilaista tapaa selittää todellisuus. Onko sillä loppujen lopuksi mitään eroa, pidetäänkö kaikkein perimmäisimpänä seikkana fysiikan lakeja vai Jumalaa, sillä kysymykseen kummankaan alkuperästä ei kellään ole vastausta? Mistä Jumala tuli? Mistä fysiikan lait tulivat? Nämä kaksi kysymystä ovat täsmälleen samanarvoisia ja johtavat samaan tyhjyyteen, josta ei voi sanoa mitään. Hämmästyttävää, eikö?
No, minunhan piti kirjoittaa rumista sanoista eikä jäädä Nietzchen tavoin tuijottamaan kuilua, joka tuijottaa minua takaisin, vaikka saankin suurimman tyydytykseni nimenomaan tähän ihanaan kuiluun katsomisesta, jolle kuitenkin annan huomattavasti positiivisemman tulkinnan kuin mitä Nietzche ilmeisesti teki. Tai mistä minä sen tiedän.
Keskivertaiselle tieteelliselle maailmankuvalle tuntuu tuottavan ajoittaisia ongelmia käsitellä kaikkea sellaista, mikä vaikuttaa haastavan sen käsityksen todellisuudesta, toisin sanoen sen ontologiset (olemassaoloa koskevat) ja episteemiset (tietoa koskevat) lähtökohdat. Tällaisia asioita siis toisinaan nimitellään edellä mainituilla ja monilla muillakin rumilla sanoilla. Kuinka paljon ja missä mittakaavassa tätä todella tapahtuu, olisi oma tutkimuksen aiheensa, mutta yhtä kaikki olen huolissani siitä, miten monta lasta meillä mahdollisesti menee rumien sanojen säestämänä pesuveden mukana. Entäpä jos onkin niin, että esimerkiksi tietoisuus, jonka alkuperää ja syntymekanismia emme vielä sitkeästä yrittämisestä huolimatta osaa mitenkään tyydyttävästi selittää, ei olekaan aivojen tuottama ominaisuus tai peräti harha-aistimus, kuten jotkut neurotieteilijät ja filosofit olettavat, vaan jotakin sellaista paljon perimmäisempää, johon tämänhetkinen tiede ei vain ole vielä päässyt käsiksi esimerkiksi juuri rajallisten todellisuutta koskevien lähtökohtiensa vuoksi?
Rumat sanat eivät kuitenkaan suuntaudu yhteisöstä ainoastaan ulospäin vaan ne kohdistuvat myös sisäänpäin, yhteisöön itseensä. Sisäänpäin suuntautuvien rumien sanojen avulla, kuten kristinuskossa ”synti” tai sotaa käyvässä armeijassa ”rintamakarkuri”, pyritään pitämään omaa yhteisöä kurissa ja nuhteessa. Seuraavassa blogissani käyn sellaisen käsitteen kimppuun, jota usein pidetään tieteen sisällä varsinaisena kirosanana. Aion nimittäin kirjoittaa relativismista – anteeksi ruma sana.
Kirjoita ensimmäinen kommentti