Emme useinkaan tajua pysähtyä pohtimaan sitä, mihin perustuu kaikki se, minkä tällä hetkellä uskomme todeksi – mitä pidämme tietona. Sellainen uskomus, joka ei ole ainoa mahdollinen selitys, on tietenkin vain, tuota – uskomus, toisin sanoen tarina. Tarkastelenkin tässä kirjoituksessani sitä, mikä on se tarina todellisuudesta, johon tällä hetkellä vahvimmin uskomme.
Eri aikakausina ja eri kulttuureissa erilaiset tarinat, joilla siis tässä yhteydessä tarkoitan todellisuutta koskevia uskomuksia, värittävät yleistä ilmapiiriä ja kilpailevat keskenään suosiostamme. Voitokkaista tarinoista tulee osa vallalla olevaa kulttuuria ja ne syrjäyttävät tai jättävät marginaalin muut tarinat vain korvautuakseen itse uusilla vielä voitokkaammilla tarinoilla joskus myöhemmin. Tällä tavoin koko ihmiskunnan todellisuutta koskeva ymmärrys, antiikista ja vielä varhaisemmista ajoista aina nykypäivään saakka, on oikeastaan yksi pitkä tarina, jossa on erilaisia ja eripituisia näytöksiä ja kohtauksia, eikä tarina tietenkään pysähdy tähänkään hetkeen vaan jatkaa meille toistaiseksi tuntemattomaan tulevaisuuteen.
Jokaisella ihmisten muodostamalla yhteisöllä, niin pienillä kuin suurillakin, on omat todellisuutta koskevat tarinansa. Nuo tarinat opitaan ja omaksutaan jo pikkulapsesta alkaen. Näiden yhteisöllisten tarinoiden lisäksi ajatteluamme ja käsityksiämme muokkaavat vahvasti myös omat subjektiiviset kokemuksemme, jotka joko sopivat yhteen omaksumiemme tarinoiden kanssa tai sitten eivät. Näistä tarinoista ja kokemuksista kudomme sitten vähitellen käsityksemme todellisuudesta, maailmankuvamme, joka puolestaan on enemmän tai vähemmän epäyhtenäinen kokoelma ajatuksia, mielipiteitä ja tulkintoja. Hyvin harvoin, jos koskaan, tapaa ihmistä, jonka maailmankuva kokonaisuudessaan edustaisi vain jotakin tiettyä näkökulmaa todellisuuteen huolimatta siitä, että yleensä valitsemmekin jonkin tietyn tarkastelutavan suosikiksemme.
Tarinan ei tarvitse olla tosi – eivätkä tarinat useimmiten sitä olekaan – jotta sillä olisi meihin vaikutus, mutta sen täytyy koskettaa meitä. Paitsi erilaisia tiedoksi puettuja tarinoita, voimme hyvin omaksua myös monenlaisia uskonnollisia tai myyttisiä tarinoita osaksi todellisuuskäsitystämme aivan huolimatta siitä, miten todistettuja tai todistamattomia nuo tarinat ovat. Joskus ”tiedettiin” maapallon olevan kaiken keskipiste ja tuota tarinaa opetettiin kaikille, ja joskus myöhemmin ”tiedettiin”, että newtonilainen mekaniikka kuvaa kaikkien fyysisten kappaleiden liikkeitä. Nyt tiedetään todella, ettei maapallo ole kaiken keskipiste ja ettei Newtonin mekaniikan lait päde atomitasolla. Sen sijaan on hyvä kysymys, mitä tällä hetkellä ”tiedetään”, eli mikä vallalla olevassa todellisuuskäsityksessämme on sellaista, mikä ajan saatossa paljastuu vain tarinaksi asioiden todellisen kuvauksen sijaan.
Jokainen kirjoittaja ja tarinankertoja tietää, että hyvä tarina myy ja että hyvää tarinaa voidaan käyttää voimallisena vaikuttamisen välineenä. Ihmiset rakastavat tarinoita ja etenkin sellaisia, joista he löytävät yhtymäkohtia omaan ajatteluunsa, kokemuksiinsa ja elämäänsä yleensä. Tarinat ohittavat analyyttisen mielemme osan ja koskettavat meissä olevaa arkkityyppien ja myyttien kollektiivista tannerta – vai miksiköhän tuota mielen osaa, johon tarinat meissä vetoavat, voitaisiin kutsua?
Meidän on helppo omaksua erityisesti aiempiin kokemuksiimme vetoavat tai niihin luonnollisesti istuvat tarinat. Jos jollakulla on vaikkapa mystisiä kokemuksia, uskontojen tarinat saattavat tuntua enemmän omilta kuin tieteen tarinat, ja jos joku taas kokee ymmärtävänsä, miten kvanttimekaniikan mukaan universumi voi syntyä tyhjästä, hän todennäköisesti valitsee fysiikan tarinat mystisten tarinoiden sijaan. (Tosin kvanttimekaniikka on varsin mystistä sekin.) Näin jonkun mielestä tarina Jeesuksesta tai Buddhasta on niin kiehtova, että se kelpaa koko maailmankuvan pohjaksi, kun toisen mielestä tarina fysiikasta tai kemiasta on niin osuva, että sen pohjalle puolestaan tuntuu hyvältä rakentaa kokonainen maailmankuva.
Tässä kohdin minulle usein huomautetaan – ja ihan aiheellisesti joskaan ei aina asiallisesti – että eihän tieteellinen maailmankuva ole mikään samanlainen tarina kuin vaikkapa Raamatun luomiskertomus tai edes tarina ylipäätään. Ei tieteellistä tarinaa tosiaankaan voi suoraan rinnastaa Raamatun tarinoihin, mutta tarina sekin on yhtä kaikki. Jos molempia näkemyksiä tarkastelee esimerkiksi ontologisten (todellisuuden perimmäistä olemusta koskevien) oletusten näkökulmasta, ne ovat tarinana samanvertaisia huolimatta siitä, että ensimmäisestä on paljon enemmän käytännön hyötyä kuin jälkimmäisestä.
Luonnontieteellisellä maailmankuvalla on omat ontologiset lähtökohtansa – esimerkiksi että vain aineellinen on todellista – niin kuin on Raamatunkin maailmankuvalla Jumalasta maailman luojana. Kumpaakaan ontologista lähtökohtaa ei voi sen paremmin todistaa kuin kumotakaan, sillä emme tiedä objektiivisesti, onko ainoastaan aineellinen todellista tai onko jokin perimmäinen alkusyy, kuten Jumala, olemassa. Tässä mielessä ne ovat molemmat vain tarinoita, joista kumman tahansa voimme omaksua oman maailmankuvamme pohjaksi. Filosofian kielellä ne ovat molemmat vain metafyysisiä olettamuksia eivätkä siten totuuksia. Käsitys todellisuudesta on kuin onkin ainoastaan käsitys, eikä yksikään käsitys ole yhtä kuin lopullinen totuus; siksi tieteellisen maailmankuvan pohjana olevaa objektiivisuuteen ja ontologiseen materialismiin perustuvaa todellisuuskäsitystäkin voi (ja tuleekin!) pitää vain tarinana – olkoonkin, että tarina on monessa suhteessa parhaasta päästä.
Tämä seikka on mielestäni olennaisen tärkeä ymmärtää. Me todellakin rakennamme perimmäisen käsityksemme todellisuudesta pelkkien olettamuksien varaan ja sovimme yhdessä, millaiset käsitykset ovat muita arvokkaampia. Tätä kutsutaan sosiologiassa tiedon sosiaaliseksi rakentumiseksi, mikä merkitsee sitä, että kaikella, mitä tietona tällä hetkellä pidämme, on oma kollektiivisesti sovittu viitekehyksensä ja omat määrittelykriteerinsä, joiden puitteissa ja joiden avulla erilaisia väittämiä arvioidaan. Tähän kimuranttiin tietoteoreettiseen kysymykseen palannen vielä monta kertaa myöhemmin.
Ongelmalliseksi tällainen yhdessä rakennettu ja sovittu todellisuuskäsitys muodostuu, kun sitä aletaan yleisesti pitää totuutena tai ainoana mahdollisena selityksenä. Tässä nimenomaisessa merkityksessä voimme sanoa, että olemme vain vaihtaneet yhden kollektiivisen uskomusjärjestelmän – tarinan – (länsimaissa kristinusko) toiseen (luonnontieteellinen selitys). On kuitenkin kokonaan eri keskustelunsa, mitä minkäkinlaisen maailmankuvan omaksumisesta käytännössä seuraa – esimerkiksi, että tieteen mahtavan voittokulun myötä olemme oppineet aika monta uutta asiaa aiempaan uskonnolliseen kollektiiviseen maailmankuvaamme verrattuna ja että siinä mielessä voimme puhua esimerkiksi edistymisestä.
Jokaisella ajanjaksolla on omat tarinanansa, jotka vaikuttavat kollektiiviseen käsitykseemme todellisuuden luonteesta ja asettavat meille samalla tietämisen rajat – sillä voimme tietää vain sen rajoissa, mitä pidämme mahdollisena – ja koska ihmiskunnasta on tulossa yhä homogeenisempi erillisten kulttuurien merkityksen vähetessä globalisaation ja digitalisaation myötä, tietyt vahvat tarinat saavat nyky-yhteiskunnassa sellaisen yleisen luonteen, joka leimaa koko ihmiskuntaa. Kutsun vahvoista tarinoista muodostuvaa, kokonaista kulttuuria leimaavaa kertomusta dominoivaksi maailmankuvaksi, ja nykyään voidaan siis puhua ”globaalista dominoivasta maailmankuvasta”. Dominoiva maailmankuva ei suinkaan merkitse sitä, että jokainen sen vaikutuspiirissä elävä yksilö allekirjoittaisi kaikki sen näkemykset, mutta se on vahvasti yleiskulttuuria leimaava narratiivi, jolla on valtava yhteiskunnallinen voima siitä huolimatta, ettei sen piirissä kenties ole yhtään elävää stereotyyppiä.
Mistä sitten muodostuu nykyinen kollektiivinen tarinamme, globaali dominoiva maailmankuvamme? Asiaa on yhtä aikaa sekä mahdoton että helppo tutkia. Mahdotonta se on siksi, että dominoivasta maailmankuvasta huolimatta jokaisella meillä on yksilöllinen maailmankuvamme, joka myötäilee enemmän tai vähemmän kollektiivisia käsityksiämme mutta joka on meille jokaiselle oma ja ainutkertainen, idiosynkraattinen. Helppoa se on siksi, koska riittää, että vain katselee ympärilleen, lukee vähän keskimääräistä mediaa ja tarkkailee esimerkiksi keskimääräistä poliittista tai sivistyksellistä toimintaa, sillä dominoiva maailmankuva on kuin taustavalo tai kantoaalto, joka läpäisee koko yhteiskunnan.
Oman ymmärrykseni mukaan tämänhetkinen dominoiva maailmankuvamme koostuu ainakin seuraavista tarinoista:
1) tarina luonnontieteellisen materialismin selitystavasta ja ontologiasta
2) tarina empirismiin perustuvasta rationaalisuudesta ja loogisuudesta
3) tarina objektiivisuudesta ainoana todellisen tiedon lähteenä
4) tarina talouden järjestämisestä liberaalin, globaalin kapitalismin periaatteiden mukaan
5) tarina ihmisen erityisasemasta muuhun luontoon nähden
6) tarina yksilön erityismerkityksestä (etenkin länsimaissa)
7) tarina sattumanvaraisuudesta
Näistä aineksista saamme kudottua varsin vahvan ja vaikutusvaltaisen kokonaistarinan, jonka varaan voimme rakentaa kaikki yhteiskuntamme erityiset tehtävät. Ajatusleikkinä voit yrittää kuvitella, millaisessa maailmassa eläisimme, jos dominoivan maailmankuvamme perustana olisivatkin:
1) tarina aineellisen ja aineettoman erottamattomuudesta
2) tarina tajuamisella ja oivaltamisella laajennetusta järjestä ja logiikasta
3) tarina subjektiivisuuden ja objektiivisuuden yhtäläisesta merkityksestä
4) tarina vaurauden tasaisesta jakautumisesta
5) tarina ihmisestä tasavertaisena osana muuta luontoa
6) tarina yhteisen ja kollektiivisen erityismerkityksestä
7) tarina asioiden ja tapahtumien merkityksellisyydestä itsessään
Millainen mielikuva sinulle tuli tästä vaihtoehtoisesta todellisuudesta? Mikä kaikki olisi mahdollisesti toisin nykyiseen verrattuna? Kyse on siis vain ajatusleikistä, jonka tarkoituksena on osoittaa, miten vahvasti kollektiivinen käsityksemme todellisuudesta vaikuttaa siihen, millaisen maailman itsellemme rakennamme.
Niin oman kuin kollektiivisenkin todellisuuskäsityksen perusteita on varsin vaikea muuttaa: jos joku uskoo tai ei usko jumalaan, hänen on hyvin vaikea muuttaa tätä perustulkintaansa todellisuudesta, sillä se ei oikeastaan edes ole tietoisesti valittu ja siten uudellen valitsemalla muutettavissa vaan pikemminkin seuraus siitä tarinailmapiiristä, jota on hänen kohdallaan alusta asti vahvistettu. Jotta tällaiset maailmankuvalliset perusseikat muuttuisivat, tarvitaan jotakin järisyttävää, yleensä jokin omakohtainen kokemus, jota ei voi sivuuttaa tai kiistää ja joka ei istu aiempiin omiin käsityksiin. Ateistista tulee Jumalaan uskova yleensä vain vahvan henkilökohtaisen kokemuksen kautta, mutta yhtä hyvin uskovaisesta voi tulla samasta syystä ateisti.
Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että onpa maailmankuva millainen tahansa ja perustuipa se minkälaiseen ”objektiiviseen näyttöön” tahansa, se on kuitenkin vain tarina, jota me itsellemme kerromme siitä, millainen todellisuus mielestämme on – ainakin niin kauan kuin se sisältää ratkaisemattomia kysymyksiä, kuten ainakin toistaiseksi on kaikkien todellisuuskäsitysten laita. Me emme voi elää ilman käsitystä todellisuudesta, ilman sellaista tarinaa, johon voimme uskoa.
Kirjoita ensimmäinen kommentti